Uskonnollisista järjestöistä irtautuvat, joista tulee luopioita, ”oppivat” usein roolinsa lahkojen vastaisilta liikkeiltä.
Kirjoittanut Massimo Introvigne
Artikkeli 5/5. Lue artikkeli 1, artikkeli 2, artikkeli 3, ja artikkeli 4.
Read the original article in English.


Edellisessä artikkelissa näimme, että meidän ei pitäisi sekoittaa kahta eri käsitettä: uskonnollisten järjestöjen entisiä jäseniä ja luopioita. Useimmilla entisillä jäsenillä ei ole aggressiivisia tunteita jättämäänsä järjestöä kohtaan. Vain muutamista tulee järjestöjen vannoutuneita vastustajia. Miksi näin on? Mitä erityispiirteitä on niillä, joista tulee luopioita?
Tutkijat ovat tarkastelleet kahta tekijää, joista ensimmäinen käsittelee uskonnollista järjestöä ja toinen irtautumisprosessia. Yleensä oletetaan, että mitä kiistanalaisempi uskonnollinen järjestö on, sitä enemmän luopioita ilmaantuu. Bromley väittää, että vaikka luopioita on kaikissa uskonnoissa, heitä on enimmäkseen sellaisten ryhmien entisten jäsenten joukossa, jotka heidän vastustajansa ovat onnistuneet leimaamaan ”kumouksellisiksi”. Sitä vastoin erittäin arvostetut organisaatiot tuottavat enemmän loikkaajia ja vähemmän luopioita.
Vertailu tulisi mieluiten tehdä vapaaehtoisten uskonnolliseen yhteisöön liittymisten välillä, eikä kirkkokuntiin tai kirkkoihin syntymisten välillä. Tosin pääkirkkojenkin sisällä on useita yhteisöjä, joihin liittyminen on vapaaehtoista, kuten nunna- ja munkkikunnat, maallikkoliikkeet ja jopa roomalaiskatolinen papisto yleensä. Vaikka entisten katolisten pappien ja nunnien joukossa on erittäin äänekkäitä luopioita, monet pappeuden tai nunna- tai munkkikunnan jättäneistä syyttävät mieluummin itseään siitä, että he eivät täytä kirkon normeja. Näin he usein rekonstruoivat kokemuksiaan tyypin I (loikkaaja) kertomusten kautta. Bromleyn ja muidenkin mukaan näin tapahtuu, koska roomalaiskatolinen kirkko on vaikutusvaltainen (vaikka ei tietenkään kyseenalaistamaton) järjestö. Siksi se pystyy useimmiten ennaltaehkäisemään vahinkoja, joita eroavien jäsenten kertomukset voisivat aiheuttaa, neuvottelemalla eroavien jäsenten kanssa. Sitä vastoin kumouksellisiksi koetut järjestöt – mukaan lukien useimmat uudet uskonnolliset liikkeet – eivät tyypillisesti pysty samalla tavalla neuvottelemaan mahdollisesti vahinkoa aiheuttavista kertomuksista eroavien jäsenten kanssa, mikä synnyttää enemmän luopioita.
Tämä teoreettinen oletus vaikuttaa ensi alkuun erittäin järkevältä, mutta empiirinen tutkimus ei sitä täysin vahvista. Uusia uskonnollisia liikkeitä pidetään yleensä kumouksellisina, ja niillä on taipumus synnyttää erittäin äänekkäitä luopioita. Kuten olemme kuitenkin nähneet, tutkimukset näyttävät mahdollisuuksien mukaan viittaavan siihen, että jopa kaikkein kiistanalaisimpien uusien uskonnollisten liikkeiden entisistä jäsenistä vain vähemmistö on luopioita. Suuri enemmistö entisistä jäsenistä voidaan luokitella tavallisiksi irtisanoutujiksi ja osa jopa loikkareiksi.
Näkyvien ja näkymättömien entisten jäsenten välille voidaan tehdä ero. Useimmat entiset jäsenet ovat näkymättömiä siinä mielessä, että he eivät juuri halua keskustella siitä, millaista oli kuulua heidän aiempaan uskonnolliseen järjestöönsä. Itse asiassa heidän olemassaolonsa voidaan usein havaita vain kvantitatiivisella tutkimuksella ja tarkastelemalla ryhmän jäsentietoja. Heitä on vielä vähemmän saatavilla kvalitatiiviseen sosiologiseen tutkimukseen. Näkyvät entiset jäsenet ovat pääasiassa luopioita, ja oppositiokoalitiot, joihin he ovat sittemmin liittyneet, tekevät kaikkensa varmistaakseen näiden entisten jäsenten näkyvyyden.
Keskeinen tekijä koskee irtautumisprosessia. Kaikki tutkimukset osoittavat, että luopioita tulee todennäköisimmin niistä, jotka on kidnapattu ja joihin on onnistuneesti käytetty deprogramming-tekniikkaa, eli joihin on kohdistettu voimakasta psykologista painostusta jättää ”lahko”. Vain vähemmistö lähtee ”lahkoiksi” leimatuista uskonnollisista liikkeistä sen vuoksi, että heidän ”ohjelmoinnin purkunsa” (deprogramming) olisi onnistunut. Samoin vain vähemmistöstä uskonnoista irtautuneista tulee luopioita.
Vaikka ”ohjelmoinnin purkua” ei olisi käytettykään, osa uskonnollisista järjestöistä lähtevistä on tekemisissä lahkojen vastaisen liikkeen kanssa ennen järjestöstä irtautumistaan, sen aikana tai sen jälkeen. Näin voi käydä, koska irtautumisprosessin alulle panneet sukulaiset ottavat yhteyttä lahkojen vastaiseen järjestöön tai koska irtautumista harkitseva, joko uteliaisuuttaan tai aidosta kiinnostuksesta, tutustuu uskontonsa vastaiseen kritiikkiin.
Mainitsin edellisessä artikkelissa kvantitatiivisen tutkimukseni, joka käsitteli esoteerisen Uusi Akropolis -nimisen ryhmän entisiä jäseniä Ranskassa. Otoksesta 8,3 % ilmoitti, että kanssakäyminen lahkojen vastaisen järjestön kanssa oli vaikuttanut heidän irtautumisprosessiinsa. Luopioista 70 % oli ollut yhteydessä lahkojen vastaisiin järjestöihin. Lahkojen vastaisten järjestöjen kanssa tekemisissä olleista 90 % piti Uutta Akropolista ”lahkona”, kun taas niistä, joilla ei ollut tällaisia kontakteja, vain 10,3 %:lla oli tällainen näkemys. Samoin lahkojen vastaisten järjestöjen kanssa tekemisissä olleista 80 % uskoi tulleensa ”aivopestyksi” ja verrokkiryhmästä tähän uskoi 6,7 %. Joillekin entisille jäsenille luopumus on tietysti psykologisesti kätevää, koska se vierittää syyllisyyden teoista ja uskomuksista, jotka saattavat nyt tuntua vääriltä tai jopa typeriltä, heidät ”aivopesseen” tai ”orjuuttaneen” ”pahan” liikkeen harteille.


Jos lahkojen vastaisilla liikkeillä on keskeinen rooli luopioiden tuottamisessa, niin Bromleyn mukaan ”luopioiden lausunnoilla on [vuorostaan] keskeinen osa lahkojen vastaisten liikkeiden sponsoroimissa sosiaalisissa valvontahankkeissa”, joiden tarkoituksena on syrjiä ja, jos mahdollista, tukahduttaa uusia uskonnollisia liikkeitä. Muutamista luopioista (kuten yhdistymiskirkosta lähteneestä luopiosta Steven Hassanista) on tullut ohjelmoinnin purkajia, ja he ovat saaneet jopa ammatillisia ja akateemisia pätevyyksiä. Monet muut ylläpitävät yhteyksiä lahkojen vastaisiin liikkeisiin ja – Bromleyn sanoin – jatkavat toimintaansa jättämiensä järjestöjen ”moraalisen aseman heikentämiseksi”, niin että ”tyytyväiset jäsenet sivuutetaan aivopestyinä, kansalaisprojekteja pidetään PR-temppuina, organisaatioiden alayhdistykset leimataan pilkallisesti eturyhmiksi ja oppineet, jotka epäilevät luopioiden lausuntoja, ”lahkojen puolustajiksi”.
Bromley kuvailee myös erilaisia ”ammattiluopioita”. Jotkut ansaitsevat elantonsa tai saavat merkittävän osan tuloistaan jättämänsä uskonnon vastaisista kirjoista ja luennoista. Jotkut värväävät muita entisiä jäseniä ja yrittävät tehdä heistä luopioita. Lahkojen vastaiset liikkeet puolestaan käyttävät luopioita hyökätessään ”lahkoiksi” leimaamiaan uskontoja vastaan ja väittävät, että ”väitetyt loukkaukset ovat niin perustavanlaatuisia ja massiivisia, että vakuuttelut syyttömyydestä voidaan hylätä saman tien”. Kun luopiokertomuksia levittämällä onnistutaan ”luomaan vihamielinen yleisen mielipiteen ilmapiiri”, sen seurauksena turvaudutaan ”sosiaaliseen valvontaan” ja julkisiin ”seuraamuksiin, joita voivat olla ”tutkintakuulustelut”, oikeusjutut ja valtiollinen syrjintä (Bromley, ”The Social Construction of Contested Exit Roles”, s. 42–43).
Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka luopiot ovatkin suhteellisen pieni vähemmistö uusien uskonnollisten liikkeiden entisistä jäsenistä, heillä on eniten näkyvyyttä, koska ainoastaan he ovat lahkojen vastaisten liikkeiden mobilisoimia, helposti tiedotusvälineiden saatavilla tai valmiita todistamaan oikeusjutuissa entisiä järjestöjään vastaan.
Kuten tämän artikkelisarjan lukijat ovat voineet havaita, sarjasta voidaan tehdä kaksi johtopäätöstä: luopiot eivät edusta suurempaa entisten jäsenten populaatiota ja että luopioiden kertomuksia muokkaa ratkaisevasti se, että he ovat olleet kosketuksissa lahkojen vastaisten liikkeiden ja niiden ideologian kanssa.
Tietenkään kaikki luopioiden kertoma ei ole valhetta. Itse asiassa kukaan uusien uskonnollisten liikkeiden tutkija ei menisi väittämään, että luopiokertomukset sisältävät vain valheita. Lahkojen vastaisia liikkeitä arvostelevat tutkijat eivät myöskään jättäisi huomiotta luopiokirjallisuutta, toisin kuin heidän vastustajiensa levittämissä karikatyyreissä väitetään. Päin vastoin, he keräävät luopiokirjallisuutta ja julkaisevat siitä usein melko yksityiskohtaisia ja täydellisiä bibliografioita. He myös myöntävät, että luopiot voivat auttaa muotoilemaan kysymyksiä, jotka ohjaavat tutkijoita syventämään tutkimustaan, ja että joissain tapauksissa luopiot toimivat ilmiantajina kiinnittäen huomion todellisiin laittomiin toimiin, jotka viranomaiset voivat varmistaa.
Toisinaan valheelliset syytökset ovat johtaneet lainvalvontaviranomaisia harhaan ja aiheuttaneet tarpeetonta kärsimystä. Esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja valtiosta riippumattomien järjestöjen mukaan Jehovan todistajat kohtaavat Venäjällä ja Keski-Aasiassa suoranaista vainoa. Vainoon on myötävaikuttanut Jerry Bergmanin laatima pitkä syytöslista. Jerry Bergman ei ole uskonnontutkija. Sen sijaan hänen alansa on mikrobiologia (ja silläkin alalla hän on kiistanalainen henkilö). Vaikka Bergman laati vuonna 1999 hyödyllisen bibliografian Jehovan todistajien varhaisista vuosista, hänen kirjoitustyylinsä vastaa ennemmin vihaisen Jehovan todistajien entisen jäsenen kirjoitustapaa kuin puolueettoman tutkijan kirjoitustapaa. Hänen syytöksensä on käännetty venäjäksi, ja ne ovat helposti saatavilla Internetissä. Syytökset ovat vahingoittaneet vakavasti uskonnonvapautta ja ihmisoikeuksia aiemmin Neuvostoliitoon kuuluneissa maissa.


Median ja tuomioistuinten olisi hyvä pitää mielessä, että luopiot eivät edusta laajempaa uusien uskonnollisten liikkeiden entisten jäsenten populaatiota, jossa luopiot ovat vähemmistönä, eivätkä he ole ainoita tai luotettavimpia henkilöitä kertomaan elämästä uusissa uskonnollisissa liikkeissä. Kyllä, he olivat mukana uusissa uskonnollisissa liikkeissä, mutta niin olivat monet muutkin entiset jäsenet, eikä heistä tullut luopioita, puhumattakaan niistä, jotka edelleen kuuluvat noihin liikkeisiin. Luopiot tunnetaan kytköksistään lahkojen vastaisiin liikkeisiin ja niiden ideologiaan sekä jättämiensä liikkeiden voimakkaasta vastustamisesta, mikä itsessään jo selvästi osoittaa, että heidän näkemyksensä ei ole tasapainoinen ja puolueeton. Sitä, että pitäisi luopioiden kertomuksia uusista uskonnollisista liikkeistä ”totuutena”, voitaisiin verrata eronneen henkilön moraalikäsityksen arvioimiseen sillä perusteella, mitä hänen vihainen entinen puolisonsa kertoo, tai siihen, että arvioisi katolista kirkkoa pelkästään närkästyneiden entisten pappien kertomien asioiden perusteella.
Luopioiden kertomuksia ei pidä jättää huomiotta. Puolueettomuuden ja objektiivisuuden säilyttämiseen vaaditaan kuitenkin kolmiomittausmenetelmän käyttämistä. Tässä menetelmässä luopioiden lausuntoja verrataan lausuntoihin, joita ovat antaneet liikkeessä pysyneet jäsenet, sellaiset entiset jäsenet, joista ei tullut luopiota sekä tutkijat, jotka ovat tutkineet asiaankuuluvaa sisäistä kirjallisuutta ja suorittaneet haastatteluja, arkistotutkimusta ja jäsenten havainnointia. Kolmiomittausmenetelmän todellinen käyttö merkitsee myös sitä, että syytettyjen ryhmien tulisi saada tutkia luopioiden syytöksiä ja vastata niihin. Tämän kolmiomittausmenetelmän hyödyntäminen ja kaikkien edellä mainittujen lähteiden huomioon ottaminen uutisartikkeleissa johtaisi laadukkaaseen journalismiin. Sen sijaan uutisjutut, joissa luotetaan vain tai enimmäkseen luopioihin, saavat aikaan hyökkäämistä ja syrjintää.