Jotkut, jotka väittävät olleensa jonkin uskonnon tai uskonnollisen liikkeen jäseniä – ja näin ollen selvillä sen salaisuuksista – valehtelevat.
Kirjoittanut Massimo Introvigne
Artikkeli 2/5. Lue 1. artikkeli.
Read the original article in English.
Sadat tuhannet englanninkieliset protestantit ovat saaneet tai ostaneet ainakin yhden traktaatin, jonka on julkaissut eteläcarolinalaisen baptistisaarnaajan, Oliver Boyce Greenen (1915–1976), perustama vanhoilliskristillinen järjestö, The Gospel Hour. Greenen nelisivuisia traktaatteja oli helppo lukea, ja hän väitti, että niiden ansiosta 200 000 ihmistä kääntyi hänen edustamaansa kristinuskoon.
Yhtä kuuluisimmista Greenen traktaateista käytettiin eri otsikoilla: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita”, ”Toivoisin, että voisin todistaa jokaiselle Jehovan todistajalle maan päällä” ja ”Mitä olen kokenut sen jälkeen, kun minusta tuli kristitty?”. Traktaatin oli allekirjoittanut Ollie Bell Pollard (1909–1984). Siinä kerrottiin dramaattinen luopiotarina eräästä Jehovan todistajasta, joka osallistui uteliaisuudesta yhteen Greenen herätyskokoukseen ja vaikuttui nähdessään, miten peloton evankelista jatkoi saarnaansa tapahtumatelttaan iskeneestä hirmumyrskystä huolimatta.
Greenen kiivas saarna tulisesta helvetistä vakuutti ja hieman myös säikäytti Pollardin, joka tuli siihen lopputulokseen, että Jehovan todistajat eivät edustaneet oikeaa protestanttista uskoa ja päätyisivät näin ollen helvettiin. Pollard kirjoitti: “Olin vakuuttunut siitä, että Jehovan todistajien opetukset olivat virheellisiä eivätkä ne olleet se totuus, joka tekee ihmisistä vapaita. Halusin löytää totuuden ja olin vakuuttunut siitä, että evankelista todisti Raamatun avulla puhuvansa totta.”
Pollardin tarinassa oli vain yksi vika: hän ei koskaan ollut Jehovan todistaja. Voimme ehkä hyväntahtoisesti olettaa, että hän oli jossain määrin kiinnostunut Jehovan todistajien julkaisuista, mutta tätä ei voida rinnastaa kasteeseen tai järjestön jäsenyyteen. Pollardia ei ollut kastettu eikä hän ollut koskaan ollut Jehovan todistajien jäsen.
Ei ole mitään syytä ottaa Greenen tapausta esille siksi, että hän levitti väärää tietoa. Herätyssaarnaajat (ja toimittajat) ovat niin innoissaan luopiotarinoista, etteivät he aina pysähdy tarkistamaan niiden todenperäisyyttä. Tämä ei ole uutta, vaan tästä johtuvia mediaskandaaleja oli jo 1800-luvulla.
Rebecca Reed (1813–1860) oli todellinen luopio, joka kääntyi protestantismista katolilaisuuteen 19-vuotiaana ja vietti muutaman kuukauden noviisina ursuliinien luostarissa Charlestownissa Massachusettsissa. Sitten hän kirjoitti kirjan Six Months in a Convent, jossa hän väitti, että häntä oli pidetty vankina ja kidutettu, jotta hän olisi kääntynyt katolilaisuuteen (itse asiassa hänestä oli tullut katolilainen jo ennen kuin hän meni luostariin). Hänen tarinansa kiihottivat kansaa niin paljon, että väkijoukko hyökkäsi luostariin vuonna 1834 ja poltti sen maan tasalle. Nunnat onnistuivat pakenemaan, mutta väkijoukko häpäisi haudat ja luostarin lähelle haudattujen uskovien ruumiit.
Reed oli inspiraation lähteenä Maria Monkin (1816–1849) vuonna 1836 julkaistuun kirjaan Awful Disclosures of Maria Monk, or, The Hidden Secrets of a Nun’s Life in a Convent Exposed. Monk väitti, että hänet oli viety väkisin Montrealin luostariin nunnaksi. Monkin mukaan luostarissa pappien oli tapana raiskata nunnia, ja jos he tulivat raskaaksi, heille tehtiin abortti tai lapset tapettiin heti syntymän jälkeen. Monk piti itseään onnekkaana, koska hänen oli onnistunut paeta pienen lapsensa kanssa ja hän saattoi näin taistella protestantismin nimessä katolilaisuutta vastaan. Ja taas luostareihin hyökättiin – tällä kertaa asialla olivat Monkin menestysteoksen lukeneet väkijoukot Kanadassa. Sitten tuli ilmi, ettei Monk ollut koskaan elänyt luostarissa nunnana tai noviisina ja että ainoa laitos, jossa hän oli ollut, oli psykiatrinen sairaala, josta hän oli karannut.
Mielenkiintoista tässä on se, että arvostetut protestantit ja päämediat uskoivat Reedin ja Monkin kertomuksiin. Katolilaiset tuomitsivat ne, mutta he olivat kuitenkin valmiita uskomaan samankaltaisiin yhtä valheellisiin naisten kertomiin tarinoihin (miesten tarinat olivat paljon harvinaisempia) mormonien tekemistä sieppauksista ja heidän harjoittamastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jälkimmäisiin tarinoihin uskottiin niin laajalti, että Sir Arthur Conan Doyle (1859–1930) loi Sherlock Holmesin hahmon vuonna 1877 tarinaan A Study in Scarlet, joka kertoi tytön sieppauksesta ja pakkoavioliitosta utahilaisen mormonivanhimman kanssa. Tarina perustui hänen aikalaistensa kirjoittamiin luopiokertomuksiin.
Media on toistuvasti ottanut valeluopioiden tarinat todesta, pyytänyt anteeksi huijausten paljastuttua, ja mennyt uudelleen lankaan. 1900-luvulla elänyt Alberto Rivera (1935–1997) oli katolinen pappi, joka luopui uskostaan ja ryhtyi protestanttiseksi aktivistiksi. Hän tuli tunnetuksi kauhistuttavista tarinoistaan papeista, jotka raiskasivat nunnia ja tappoivat heidän synnyttämiä lapsia. Osa hänen tarinoistaan oli otettu suoraan Maria Monkin kirjasta. Protestanttinen kustantaja Jack Chick (1924–2016), jota sain haastatella vuonna 1990, teki Riveran kirjoista laajalle levinneitä sarjakuvia. Evankeliset toimittajat paljastivat – kaikki kunnia siitä heille –, että Rivera ei ollut koskaan ollut katolinen pappi ja oli viettänyt vuodet, jolloin hänen väitetään palvelleen jesuiittana, vankilassa petoksista ja luottokorttivarkauksista.
Olin itse tärkeässä roolissa paljastaessani ammattiluopio William Schnoebelenin. Hän sai ensin mormonit uskomaan, että hän oli entinen roomalaiskatolinen pappi (mitä hän ei ollut), joka oli kääntynyt Myöhempien Aikojen Pyhien uskoon. Sitten hänestä tuli suosittu konservatiivisissa protestanttipiireissä väittämällä, että hän oli ollut mormonina korkeassa asemassa ja oli näin ollen selvillä siitä, että mormonit palvoivat Saatanaa temppeleissään. Myöhemmin evankelisissa piireissä ollessaan hän ammensi eri muotivirtauksista ja väitti, että oli kuulunut useisiin eri uskontoihin. Hän väitti olleensa vapaamuurari, noita ja satanisti ja, kun vampyyriromaaneista tuli suosittuja, hän jopa väitti olleensa vampyyri. Hän ei esittänyt uskottavaa näyttöä minkään näiden väitteiden tueksi.
Valeluopioista, jotka ovat väittäneet olleensa satanisteja, on ollut harmia innokkaasti satanistitarinoita julkaisseille tiedotusvälineille, kun jotkut kuuluisimmista ovat paljastuneet huijareiksi, jotka eivät olleet koskaan olleetkaan satanisteja. Näin kävi esimerkiksi Mike Warnken kohdalla vuonna 1992.
Jehovan todistajat ovat usein olleet lahkojen vastaisen propagandan kohteena, eikä ole yllättävää, että myös sellaisia valeluopioita on ilmaantunut, jotka väittävät kuuluneensa heidän järjestöönsä. Haastatellessani Jack Chickiä hän väitti olevansa yhteydessä Melissa Gordoniin, joka Chickin mukaan oli saanut lähes sotilaallisen koulutuksen silloisessa Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissä ennen kääntymistään evankeliseen kristillisyyteen. Vaikka Melissa Gordon esiintyi Chickin sarjakuvissa, Chick ei koskaan onnistunut järjestämään henkilökohtaista tapaamista Melissa Gordonin kanssa. Hän olikin luultavasti vain Chickin vilkkaan mielikuvituksen tuote.
Kun tohtori Gordon Eugene Duggar (1930–2014) kuoli vuonna 2014, kuolinilmoituksissa häntä muisteltiin Georgian johtavana jalkakirurgina. Minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen pätevyyttään tällä alalla, mutta sen sijaan epäilen hänen luopiotarinaansa, jonka hän kirjoitti yhteistyössä vaimonsa Veran (os. Poindexter, 1930–2019) kanssa (ellei se ollut haamukirjoitettu). Tarina julkaistiin vuonna 1985 nimellä Jehovah’s Witnesses: Watch Out for the Watchtower! Sen julkaisija, tunnettu evankelinen Baker Publishing Group, esitteli tohtorin ja hänen vaimonsa mainoksissaan ”entisinä Jehovan todistajina”. Tapaukseen myöhemmin perehtyneet tutkijat kuitenkin päätyivät siihen lopputulokseen, että Duggarit olivat pikemminkin ”rajatapauksia”: he kävivät joissain kokouksissa, mutta heitä ei koskaan kastettu Jehovan todistajiksi.
Edellä kuvatut epätarkkuudet, suoranaisista huijauksista ja petoksista puhumattakaan, ovat niin yleisiä, että tiedotusvälineiden tulisi suhtautua niille tarjottuihin kertomuksiin suurella varauksella. Kuten tulemme näkemään, ne eivät kuitenkaan tee niin.
