Tiedotusvälineet ikävä kyllä usein sekoittavat kaksi täysin eri kategoriaa: uskonnollisten järjestöjen entiset jäsenet ja luopiot. Useimmat uskonnoista irtautuneet eivät ole luopioita.
Kirjoittanut Massimo Introvigne
Artikkeli 4/5. Lue 1. artikkeli, 2. artikkeli ja artikkeli 3.
Read the original article in English.
Käyttäen lähtökohtanaan maineikkaan akateemisen asiantuntijan, David Bromleyn, kehittämää luopumukseen liittyvää metodologiaa tutkijat ovat jakaneet uusista uskonnollisista liikkeistä irtautuneet kolmeen eri kategoriaan: loikkarit, tavalliset irtisanoutujat ja luopiot. Tärkeä osa nykyaikaisen uskonnosta irtautumisen tutkimuksesta liittyy siihen, miten nämä irtautumisroolit rakentuvat sosiaalisesti.
Saman organisaation entisten jäsenten keskuudessa voi olla samanaikaisesti eri irtautumisrooleja edustavia henkilöitä (Bromley mainitsee myös tämän mahdollisuuden). Irtautumisroolien tyypit kuvailevat uskonnosta irtautuneen henkilön kokemusta tietyllä hetkellä hänen henkilöhistoriansa aikana (tavallinen irtisanoutuja voi lopulta päättää tulla luopioksi ja päinvastoin). Tyypit myös vastaavat sosiaalisesti rakentuvia rooleja. Irtautumiskertomus on järjestöstä lähtevän henkilön psykologisen ja sosiaalisen kokemuksen ja ympäristön dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta.
Edellä mainittu ympäristö on se sosiaalinen konteksti, jossa entiset jäsenet ovat ja jossa heitä pyydetään (enemmän tai vähemmän painostaen) antamaan selvitys aiemmasta järjestöön kuulumisestaan. Vaikka irtautumisroolien rakentumiselle on koetettu antaa sosiaalipsykologisia selityksiä, irtautumisprosessista ei ole olemassa ”virheetöntä” tai ”valokuvantarkkaa” kertomusta. Kaikki sellaiset kertomukset ovat sosiaalisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti erilaisia. Irtautumiskertomuksia on ainakin kolmea eri tyyppiä.
Tyypin I kertomukset luonnehtivat irtautumisprosessia loikkaukseksi. Bromleyn mukaan ”loikkaajan roolissa järjestöön kuuluva neuvottelee erosta ensisijaisesti järjestön hallintohenkilöstön kanssa, joka myöntää luvan roolista luopumiseen, ohjaa irtautumisprosessia ja helpottaa roolin muutosta.
Yhdessä konstruoitu kertomus antaa ensisijaisen moraalisen vastuun roolin suoritusongelmista eroavalle jäsenelle ja tulkitsee järjestön luvan [eroamiselle] sitoutumisena poikkeuksellisiin moraalinormeihin ja yleisen luottamuksen säilyttämiseen” (”The Social Construction of Contested Exit Roles: Defectors, Whistle-blowers and Apostates” julkaisussa DG Bromley, toim., The Politics of Religious Apostasy: The Role of Apostates in the Transformation of Religious Movements, Westport, CT: Praeger Publishers, 1998, s. 19–48 [28]).
Tyypin I tapauksissa katsotaan, että eroava jäsen on pohjimmiltaan vastuussa järjestön jättämisestä. Hän hyväksyy, että hän ei yksinkertaisesti kyennyt noudattamaan organisaation normeja. Eroava jäsen yritti sulautua järjestöön, mutta epäonnistui henkilökohtaisten vaikeuksien vuoksi. Järjestö ja eroava jäsen neuvottelevat irtautumisprosessista, jolla pyritään minimoimaan molemmille osapuolille aiheutuvat vahingot. Entisen jäsenen odotetaan pahoittelevan jonkin verran sitä, ettei hän ole voinut jäädä järjestöön, jota hän edelleen pitää hyvää tarkoittavana ja korkeita moraalinormeja noudattavana.
Tyypin II kertomukset – tavallinen irtisanoutuminen – ovat sekä yleisimpiä että vähiten keskusteltuja. Itse asiassa se, että eri järjestöjen jäsenet jättävät järjestönsä on erittäin yleistä, mutta varsinaisista irtautumisprosesseista harvoin kuulee, ellei niitä kiistetä jollain tavalla. Irtautumisprosesseihin, joissa ei ole ollut mitään kiistanalaista, liittyy vain vähän neuvotteluja eroavan jäsenen, eroamisen kohteena olevan järjestön ja ympäristön tai yhteiskunnan välillä.
Itse asiassa nyky-yhteiskunnassa voi helposti nähdä, kuinka ihminen – osana normaalia sosiaalisesta ”kodista” toiseen siirtymisen prosessia – yksinkertaisesti menettää kiinnostuksensa, uskollisuutensa ja sitoutumisensa vanhaan kokemukseen ja siirtyy uuteen. Tässä mielessä tyypillinen tyypin II kertomus antaa ymmärtää, että tavallisen irtisanoutujan menneisyys ei herätä hänessä suuria tunteita.
Koska irtisanoutuja on lopulta jättänyt järjestön, johon hän on aiemmin kuulunut, ja hänen uskollisuutensa sitä kohtaan on vähentynyt, hänen kertomuksensa sisältää yleensä kommentteja järjestön negatiivisista piirteistä tai puutteista. Tavallinen irtisanoutuja voi kuitenkin myös huomata, että kokemuksessa oli jotain positiivista. Itse asiassa tavallinen irtisanoutuminen ei yleensä vaadi erityisiä perusteluja, eikä irtautumisprosessin taustalla olevia syitä ja vastuita tutkita syvällisesti.
Tyypin III kertomus määrittelee luopion roolin. Tässä tapauksessa entinen jäsen kääntää yllättäen takkinsa ja ryhtyy jättämänsä järjestön ”ammattiviholliseksi”. Bromleyn sanoin ”kertomus dokumentoi luopion entisen järjestön pohjimmiltaan pahan olemuksen, josta kerrotaan luopion henkilökohtaisen kokemuksen kautta vangitsemisena ja lopulta pakenemisena/pelastumisena”. (”The Social Construction of Contested Exit Roles”, s. 36).
Järjestö, johon luopio kuului, voisi helposti leimata luopion petturiksi. Usein kuitenkin luopio itse – varsinkin liityttyään järjestöä vastaan taistelevaan oppositiokoalitioon – omaksuu kertomuksen ”uhrista” tai ”vangista”, joka ei liittynyt järjestöön vapaaehtoisesti. Tämä tietysti antaa sen kuvan, että organisaatio itsessään oli poikkeuksellisen pahan ruumiillistuma. Luopion liityttyä lahkojen vastaisten liikkeiden muodostamaan vastarintaan hän saa käyttöönsä joukon käyttövalmiita teoreettisia työkaluja (mukaan lukien rajut aivopesumetaforat), joiden avulla hän voi selittää yksityiskohtaisesti, miksi organisaatio on paha ja kykenee riistämään jäseniltään vapaan tahdon.
On tärkeää pitää mielessä, että uskonnoista irtautuneista vain vähemmistö on luopioita. Se onkin avain tämän artikkelisarjan ymmärtämiseen. Myös tiedotusvälineiden, jotka käsittelevät uusiin uskonnollisiin liikkeisiin ja vähemmistöuskontoihin liittyviä aiheita, olisi hyvä muistaa tämä. Suurimmasta osasta uskonnoista irtautuneista ei tule jättämiensä ryhmien vannoutuneita vastustajia, eivätkä he pidä niitä erityisen pahoina. He ovat yksinkertaisesti iloisia sulautuessaan takaisin yhteiskunnan valtavirtaan, ja kysyttäessä he sanoisivat, että heidän entisessä uskonnossaan oli sekä myönteisiä että negatiivisia piirteitä.
Tästä on empiiristä näyttöä. Vuonna 1999 tein haastattelututkimuksen esoteerisen Uuden Akropoliin (New Acropolis) entisille jäsenille Ranskassa. Koska Uusi Akropolis ei määrittele itseään uskonnolliseksi järjestöksi, sain käyttööni listan entisistä jäsenistä ilman, että se olisi aiheuttanut yksityisyyden suojaan liittyviä ongelmia. Listaa käytettiin vain anonymisoitujen kyselylomakkeiden lähettämiseen. Sain 120 vastausta, joiden mukaan otoksesta 11,7 % oli luopioita, 16,7 % loikkaajia ja 71,6 %. tavallisia irtisanoutujia.
Kun julkaisin havaintoni johtavassa uusien uskonnollisten liikkeiden akateemista tutkimusta käsittelevässä aikakauslehdessä, Nova Religiossa, panin merkille, että tulokseni olivat samankaltaisia kuin muiden tutkijoiden samankaltaisissa tutkimuksissa, jotka koskivat ”lahkoiksi” leimattujen ryhmien entisiä jäseniä.
Suuremmista järjestöistä on vaikeampaa tehdä haastattelututkimuksia. Esimerkiksi Jehovan todistajien järjestöön kuuluu miljoonia jäseniä, ja uskonnollisten järjestöjen normaalilla eroamisasteella tämä tarkoittaa, että entisiä jäseniä on puolestaan kymmeniä tuhansia. Myös Jehovan todistajien osalta on kuitenkin mahdollista päätellä, että suurin osa lähtijöistä on tavallisia irtisanoutujia ja että luopioita on vain pieni vähemmistö.
Jehovan todistajia kritisoivat tahot väittävät, että keskimäärin noin 70 000 jäsentä erotetaan tai eroaa joka vuosi. Tutkijat (ei vain lahkojen vastaiset liikkeet) kokoavat lähdeluetteloita vihamielisistä kirjoista, artikkeleista, tiedotusvälineissä näytettävistä esityksistä ja lahkojen vastaisten liikkeiden järjestämistä tapahtumista, joissa entiset Jehovan todistajat hyökkäävät järjestöä vastaan. Uusia luopioita ilmestyy yksittäisenä vuonna joitakin satoja. Maailmanlaajuisesti aktiivisia luopioita on ehkä muutama tuhat.
Vaikka olettaisimme, että jotkin luopiot puhuvat pahaa Jehovan todistajista vain perheelleen ja ystävilleen, – tosin luopumuksen dynamiikka yleensä merkitsee astumista julkisuuteen – päädymme kuitenkin siihen johtopäätökseen, että vain suhteellisen pienestä osasta entisiä Jehovan todistajia tulee luopioita. Jotkut ovat loikkaajia, jotka ovat säilyttäneet hyvät suhteet järjestöön (jotkut ovat esimerkiksi halunneet todistaa Jehovan todistajien puolesta julkisissa rikostutkinnoissa ja oikeusjutuissa). Lähtijöiden enemmistöstä emme kuitenkaan kuule, mikä tarkoittaa sitä, että he ovat tavallisia irtisanoutujia.
On myös tärkeää huomata, että jos luopiot edustavat pientä prosenttiosuutta uskonnoista irtautuneista, he muodostavat vieläkin pienemmän prosentuaalisen osuuden niistä, jotka ovat elämänsä aikana kuuluneet, tai edelleen kuuluvat, johonkin uskonnolliseen järjestöön. Silti niiden tarinoille, jotka eivät ole koskaan jättäneet uskontoaan, annetaan vähemmän uutisarvoa tai tiedotusvälineet hylkäävät ne propagandana.
Tiedotusvälineiden edustajien ei tule vain kysyä itseltään, ovatko luopiot luotettavia tai vastaako heidän kokemuksensa tyypillistä uskonnollisen järjestön jäsenen kokemusta. Sen sijaan tiedotusvälineiden edustajien tulisi muistaa, että luopiotarinat eivät edusta tyypillistä entisen jäsenen kokemusta. Useimmat uskonnollisten järjestöjen entiset jäsenet ovat tavallisia irtisanoutujia, ja he suhtautuvat eri tavoin Jehovan todistajiin tai muuhun jättämäänsä uskonnolliseen ryhmään, eikä heillä ole kerrottavanaan kauhukertomuksia tai sieppaustarinoita, jollaisia luopiot levittävät.
