Lahkojen vastaisten tarinoiden – jotka muistuttavat vanhoja tarinoita intiaanien sieppaamista valkoihoisista neitosista – ja uskonnosta irtautumista koskevan tieteellisen tutkimuksen välillä on olennainen ero
Kirjoittanut Massimo Introvigne
Artikkeli 3/5. Lue 1. artikkeli ja 2. artikkeli.
Read the original article in English.
Kuten aiemmassa artikkelissa mainitsimme, luopiokertomuksia koskeva sosiologinen tutkimus oli vähäistä 1970-luvulle asti. Tutkimus alkoi kukoistaa, kun luopiot saivat jalansijaa lahkojen vastaisten liikkeiden julkaisuissa ja ”lahkoja” vastaan nostettiin oikeusjuttuja.
Varhaiset tutkimukset keskittyivät uskonnosta irtautumisen ilmiöön yleisesti. Miksi ja miten kannattajat eroavat uskonnollisesta järjestöstä? Tutkimuksessa, jota lainasin tämän sarjan aiemmassa artikkelissa, Stuart Wright erottaa toisistaan rooliteoriamallit, satunnaiset prosessimallit ja organisaatiomallit kolmena vaihtoehtoisena tai toisiaan täydentävänä selityksenä uskonnosta irtautumiselle.
Rooliteoria selittää uskonnolliseen järjestöön kuulumista ja siitä irtautumista ilman ”eksoottisia” malleja tai kyseenalaista tiedettä, jota lahkojen vastaiset liikkeet käyttävät – näin väittävät ainakin uusien uskonnollisten liikkeiden johtavat tutkijat, kuten David Bromley ja Anson D. Shupe (1948–2015). Me kaikki suoritamme rooleja elämässä, itse asiassa eri rooleja samaan aikaan (puoliso, vanhempi, työntekijä, veronmaksaja, urheilufani jne.), ja kun liitymme johonkin uskontoon, opimme suorittamaan tiettyä roolia. On mahdollista, että suoritukseen ei liity täydellistä sitoutumista, ja se on tarkoitettu kokeiluksi.
Uskonnolliset roolit ovat vaativia ja voivat aiheuttaa rooliristiriitoja. Esimerkiksi jos puoliso ei ole samaa mieltä toisen puolison uskonnosta, tämä kokee ristiriitaa puolison roolin ja uskovan roolin välillä. Tästä johtuen hän voi päättää luopua toisesta roolistaan, mikä voi johtaa joko avioeroon tai uskonnosta irtautumiseen. Tai voi olla niin, että ”moraalisen uran” aikana useimmat roolit koetaan väliaikaisiksi, ja uskonnollinen rooli voi vain hiipua omia aikojaan.
Satunnaiset prosessimallit yrittävät rekonstruoida uskonnosta irtautumisen vaiheita niiden seuratessa toinen toistaan. Uskontoon kuulumiseen liittyvät kriisit voivat johtua useista tekijöistä, jotka ovat ennemmin käytännöllisiä kuin ideologisia. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi riitely uskonnon johtohahmojen kanssa tai romanttinen suhde sellaiseen henkilöön, joka ei pidä kyseisestä uskonnosta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ideologiset motiivit (”Tajusin, että se oli lahko”, ”Tutkin Raamattua ja totesin teologian olevan virheellistä”) tulevat yleensä mukaan kuvaan vasta jälkikäteen. Elleivät kriisit ratkea, ne johtavat uskonnosta vetäytymiseen ja kognitiiviseen siirtymiseen, mitä seuraa kognitiivinen uudelleenjärjestely, jossa entiset uskovat luovat identiteettinsä uudelleen joko toisen uskonnon jäseninä tai osana suurelta osin ei-uskonnollista yhteiskuntaamme.
Organisaatiomallit siirtävät painopisteen uskonnosta irtautuvasta henkilöstä itse uskontoon. Jälkimmäiset voivat käydä läpi organisaatiokriisejä tai uudistuksia, joista jotkut jäsenet eivät pidä. Esimerkiksi kun roomalaiskatolinen kirkko toteutti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistuksia, huomattava määrä ”traditionalistisista” katolilaisista tunsivat itsensä hämmentyneiksi ja tyytymättömiksi ja jotkut heistä päätyivät eroamaan kirkosta.
Kaikki nämä tieteelliset mallit pitävät uskonnosta irtautumista aktiivisena prosessina, jonka irtautuva henkilö itse aloittaa. Lahkojen vastaiset liikkeet suosivat passiivista mallia, jossa luopio on ”lahkoon vangittu uhri”, joka voi irtautua ”lahkosta” vain, jos joku ulkopuolinen ”pelastaa” hänet käyttäen joskus jopa äärimmäistä deprogramming-tekniikkaa (käytäntö, jossa ”lahkoon” kuuluva siepataan hänen sukulaistensa palkkaamien ammattimaisten ”ohjelmoinnin purkajien” toimesta ja jossa hän joutuu intensiivisen ja joskus väkivaltaisen painostuksen kohteeksi, kunnes hän murtuu ja suostuu jättämään uskontonsa). Brittiläinen sosiologi Eileen Barker ja muut ovat osoittaneet, että tämä teoria on tilastollisesti väärä.
Korealaisen pastori Moon Sun-Myungin (1920–2012) perustama yhdistymiskirkko on yksi useimmin ”lahkoksi” leimatuista ryhmistä. Barker osoitti, että useimmat yhdistymiskirkon jäsenet erosivat vapaaehtoisesti ja vähin äänin enintään viiden vuoden kuluttua liittymisestä ilman että kenenkään tarvitsi ”pelastaa” heitä esimerkiksi deprogramming-tekniikan avulla. Vaikka lahkojen vastaiset liikkeet kuvailevat lahkoja vankiloiksi, uusien uskonnollisten liikkeiden jäsenliikenne on itse asiassa kaksisuuntaista.
Bromley vertasi lahkojen vastaisten liikkeiden ”pelastus”-mallia ”sieppaustarinoihin”, joissa intiaanit väitetysti kidnappasivat valkoihoisia amerikkalaisia siirtolaisia. Kirjoista, joissa erityisesti nuoria valkoihoisia naisia kidnapattiin ja pakotettiin naimisiin intiaanien kanssa ja elämään kuten he, tuli suosittuja 1800-luvulla. Mielenkiintoa herättävät yksityiskohdat intiaanien väitetyistä seksuaalisista tavoista edistivät kirjojen myyntiä. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin kuvitteellisia. Kuten kulttuurihistorioitsija David L. Minter (1935–2017) totesi, nämä tarinat sekä yhtä valheelliset kertomukset nunnien sieppaamista protestanttisista tytöistä, joita katolisissa luostareissa käytettiin seksuaalisesti hyväksi (ks. sarjan edellinen artikkeli), ruokkivat toisiaan. Mikä pahempaa, tarinoista tuli propagandaa, jolla oikeutettiin Amerikan alkuperäiskansojen joukkomurhat.
Useat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että lahkojen vastaiset liikkeet ovat soveltaneet sieppauskertomusten mallia tarinoihinsa, joissa ihmisiä ”kidnapataan” ”lahkoihin” ja ”pidetään niiden vankeina”, kunnes heidät ”pelastetaan”. Molempien tarinoiden tarkoituksena on edistää propagandaa.
Toisin kuin lahkojen vastaisessa propagandassa väitetään, tutkijoiden omaksumien mallien mukaan uskonnosta irtautuminen on asteittainen prosessi, ja ”äkillinen” irtautuminen on yhtä harvinaista kuin apostoli Paavalin pikainen kristityksi kääntyminen matkalla Damaskokseen.
Uskonnosta irtautumisen prosessi on lähtökohta sen tutkimiselle, miksi kaikista uskonnoista irtautuneista ei tule luopioita. Itse asiassa vain vähemmistöstä uskonnoista irtautuneista tulee jättämänsä uskonnollisen järjestön vannoutuneita vastustajia. Palaamme tähän asiaan seuraavassa artikkelissa.
