Luopiot ovat uskontojen tai uskonnollisten liikkeiden entisiä jäseniä, joista on tullut jättämänsä uskon vannoutuneita vastustajia. Luopioita on ollut kautta aikojen.
Kirjoittanut Massimo Introvigne
Artikkeli 1/5.
Read the original article in English.
Käydessäni Hobartin kaupungissa Tasmaniassa huhtikuussa 2018 yövyin MACq 01 Hotellissa. Hotellissa voi tutustua ainutlaatuiseen tarinankerrontaan: kussakin huoneessa on esillä muistoesineitä jostakin Tasmanian historian merkkihenkilöstä, ja huone on myös nimetty tuon henkilön mukaan. Sattumalta saimme vaimoni kanssa huoneen 215, joka on nimetty Charles Chiniquyn (1809–1899) mukaan. Olin tutkinut paljon luopumuksen käsitettä, ja Chiniquy oli 1800-luvun tunnetuin “ammattilaisluopio”.
Chiniquy oli Quebecistä kotoisin oleva 1833 pappisvihkimyksensä saanut katolinen pappi, joka tunnettiin kampanjoinnista raittiuden hyväksi. Hänen kiertueensa aikana häntä kuitenkin syytettiin usein naispuolisiin uskovaisiin kohdistuneesta sopimattomasta käytöksestä, ja hänen kanadalainen piispansa erotti hänet toimestaan vuonna 1851 syyttäen häntä ”rikollisen teon” suorittamisesta nuorelle tytölle. Hän sai myöhemmin armahduksen, ja hänen annettiin jatkaa pappina sillä ehdolla, että hän suostuisi muuttamaan Yhdysvaltoihin eikä koskaan palaisi Kanadaan. Yhdysvalloissa paikalliset piispat alkoivat kuitenkin saada “huolestuttavia lausuntoja herra Chiniquyn käytöksestä”, ja vuonna 1858 hänet erotettiin uudelleen sekä toimestaan että kirkosta.
Chiniquy liittyi presbyteerikirkkoon ja omisti loput neljäkymmentä vuotta elämästään kampanjoilleen roomalaiskatolisuutta vastaan. Hän väitti, että alkoholijuomien etujärjestö (joka myös kontrolloi katolista hierarkiaa) oli sepittänyt häntä vastaan esitetyt syytökset hänen raittiustoimintansa vuoksi, että paavi ja useat piispat olivat salaa ateisteja ja että he suunnittelivat valtaavansa Yhdysvallat tuomalla massoittain katolilaisia maahanmuuttajia Euroopasta. Lisäksi hän väitti, että Vatikaani oli määrännyt Abraham Lincolnin (joka oli edustanut Chiniquyä yhdessä hänen oikeusjutussaan) salamurhan.
Vaikka syytösten tueksi ei ollut todisteita, Chiniquystä tuli yksi 1800-luvun lopun kuuluisimmista kansainvälisistä puhujista. Hänen puheensa kiihottivat väkijoukkoja, ja joskus hänen puheidensa päätteeksi kuulijat hyökkäsivät katolisiin kirkkoihin ja luostareihin. 23. kesäkuuta 1879 hän puhui Hobartin kaupungintalolla. Tasmaniassa oli kuitenkin runsaasti katolilaisia ja jopa useimmat protestantit vaalivat uskonnollista rauhaa. Puhetta tuli kuuntelemaan 4 000 tasmanialaista, joista suurin osa suhtautui vihamielisesti Chiniquyiin. Chiniquyn puhe keskeytettiin, ja hänen täytyi piiloutua lavalla olevan pianon taakse, kunnes 500 sotilasta läheisestä Anglesean kasarmista palautti järjestyksen ja suostutteli tuon mahtailevan luopion poistumaan saarelta.
Historioitsijat kutsuvat Chiniquyä tavallisesti ”luopioksi”, ja hänen tarinansa tarjoaa mahdollisuuden keskustella tämän sanan erilaisista merkityksistä, jotka joskus aiheuttavat sekaannusta. Lisäksi tämä varoittava tarina muistuttaa siitä, että jotkut luopiot (eivät tietenkään kaikki) jättävät uskontonsa siksi, että heitä syytetään sopimattomasta käytöksestä. Mediassa kuitenkaan harvoin käsitellään syitä sille, miksi he ovat päättäneet irtautua uskonnostaan.
Alkuperäisessä merkityksessään luopio-sana tarkoittaa jostakin uskonnosta irtautumista ja kääntymistä toiseen uskontoon (tai ateismiin). Yhteiskunnallisissa ja poliittisissa järjestelmissä, joissa valtionuskonnon noudattaminen oli pakollista, luopumus oli rikos, josta seurasi usein kuolemanrangaistus. Virallisesta zarathustralaisuudesta luopuneet teloitettiin Sassanidien valtakunnassa 200-luvulla. Juutalaisuudessa luopioiden kuolemanrangaistukseen viitattiin 5. Mooseksen kirjan 13:6–16:ssa. Katolinen kirkko suostutteli kristityt Rooman keisarit tekemään luopumuksesta rikoksen, ja keisari Justinianuksen (482–565) laki velvoitti teloittamaan ne, jotka jättivät kristillisyyden ja palasivat pakanallisiin rituaaleihin. Ne, jotka houkuttelevat kristittyjä luopumaan uskostaan, tuli myös teloittaa. Myös Islam rankaisi luopioita kuolemanrangaistuksella, joka on edelleen osa joidenkin islamilaisten valtioiden lakeja.
Näillä toimenpiteillä ei varsinaisesti eroteltu uskonnon jättäneiden eri kantoja ja näkemyksiä. Itse uskonnosta irtautumisesta rangaistiin. Kun moderni uskontososiologia alkoi tutkia uskonnosta irtautumista, se alkoi käyttää luopio-sanaa uudessa merkityksessä. Tämän teknisemmän merkityksen mukaan kaikki uskonnosta luopuneet eivät ole luopioita, vaan vain ne, jotka taistelunhaluisesti kääntyvät aiempaa uskontoaan vastaan ja puhuvat siitä pahaa julkisesti. Chiniquy oli tyypillinen luopio, mutta tutkijoiden terminologia sai inspiraatiota myös Rooman keisari Julianus Luopiosta (331–363), joka nuorena miehenä oli (areiolaista oppia) tunnustava kristitty mutta hallitsijana yritti palauttaa pakanauskon ja vainosi kristittyjä.
Usein on niin, että todellisuus edeltää tieteellisiä määritelmiä. Luopioita, joista on uskonnon jättämisen jälkeen tullut aiemman uskonsa vannoutuneita vihollisia, on ollut olemassa vuosisatoja ennen kuin uskonnosta irtautumista tutkivat oppineet löysivät heille nimen. Luopioita koskeva systemaattinen tutkimus sai alkunsa uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimisesta. Kuten Stuart Wright kirjoitti vuonna 1988, näiden liikkeiden tutkijat tekivät ”mielenkiintoisen löydön”: ”tietoa oli niukasti”, ja luopioiden sosiologista tutkimusta oli olemassa ”hämmästyttävän niukasti” (“Leaving New Religious Movements: Issues, Theory, and Research, julkaisussa David G. Bromley, toim., Falling from the Faith: Causes and Consequences of Religious Apostasy, Sage 1988, s. 144–165 [145]). Historioitsijat tutkivat katolilaisuuden jättäneitä luopioita, kuten Chiniquyä, ja sellaisia henkilöitä, jotka olivat jättäneet mormonikirkon, mutta sosiologinen teoria ennen 1970-lukua oli niukkaa.
Ei ole sattumaa, että juuri uusien uskonnollisten liikkeiden tutkijat kiinnittivät erityistä huomiota luopiokysymykseen. Niin kutsuttu lahkojen vastainen liike käytti systemaattisesti luopioita todistaakseen, että sen ”lahkoiksi” leimaamilla liikkeillä oli pahat mielessä. Vaikka lahkojen vastainen liike ei koskaan menestynyt tiedeyhteisössä – vain kourallinen tutkijoita hyväksyi liikkeen teoriat, joiden mukaan ”lahkot” eivät olleet ”oikeita” uskontoja ja käyttivät aivopesua houkutellakseen käännynnäisiä – se menestyi paljon paremmin mediassa. Luopiotarinoista, jotka koskivat ”lahkon” leiman saaneita uskontoja, tuli heti suosittuja toimittajien keskuudessa. Nuo luopiokertomukset olivat toista maata kuin tutkijoiden monimutkaiset selostukset – ne olivat yksinkertaisia mustavalkoisia tarinoita, joissa oli selvästi tunnistettavissa olevia sankareita (luopiot ja lahkojen vastaiset aktivistit) ja roistoja (lahkojen johtajat ja joskus tutkijat, jotka epäilivät luopioiden luotettavuutta). Luopiokertomukset sisälsivät myös räikeitä tarinoita hyväksikäytöstä, joten niistä sai mielenkiintoista uutisaineistoa.
Vaikka sosiologinen teoria puuttui, keskustelu luopioista oli ollut tärkeä piirre uskonnollisista vähemmistöistä käydyssä keskustelussa jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, mitä toimittajat eivät monestikaan tiedä. Palaamme tähän teemaan tämän sarjan toisessa artikkelissa.
Massimo Introvigne (born June 14, 1955 in Rome) is an Italian sociologist of religions. He is the founder and managing director of the Center for Studies on New Religions (CESNUR), an international network of scholars who study new religious movements. Introvigne is the author of some 70 books and more than 100 articles in the field of sociology of religion. He was the main author of the Enciclopedia delle religioni in Italia (Encyclopedia of Religions in Italy). He is a member of the editorial board for the Interdisciplinary Journal of Research on Religion and of the executive board of University of California Press’ Nova Religio. From January 5 to December 31, 2011, he has served as the “Representative on combating racism, xenophobia and discrimination, with a special focus on discrimination against Christians and members of other religions” of the Organization for Security and Co-operation in Europe (OSCE). From 2012 to 2015 he served as chairperson of the Observatory of Religious Liberty, instituted by the Italian Ministry of Foreign Affairs in order to monitor problems of religious liberty on a worldwide scale.
